Aikuistumisesta ja pelkojen voittamisesta.

Murrosvaihe, 5 päivää syntymäpäivään.
Ei ihan aikuinen ei enää lapsikaan.
Omalla tasollani olen toki onnellinen.
Onhan minulla periaatteessa kaikki hyvin.
Opiskelen lukiossa, seurustelen maailma
ihanimman miehen kanssa, ja on minulla ystäviäkin.
Mikä siis mättää? Tänään tultiin pois Lojosta,
oltiin siellä Akin kanssa käymässä. Sain miljoona
lempinimeä ja söin itseni kipeäksi. Mutta se oli mukavaa.
Syöminen sujuu hyvin, nukkuminenkin sujuu, eikä ahdistakaan
niin paljon. Ei pelota. Melkein moikkaan bussikuskille, mutta olen
kuitenkin hiljaa. En pysty viimetipassa. Junassa lainasin isälle kynää,
että tämä voisi piirtää tyttärelleen karttaan merkkejä. Viime syksynä
en olisi kyennyt siihen. Enkä moneen muuhunkaan.

Tiedän, että miljoona asiaa pitäisi hoitaa ennen torstaita.
Käydä kelassa ja lähettää sossuun vaikka ja mitä ja mennä
postiin katsomaan onko tullut mitään. Sitten pitäisi myös mennä
torstain jälkeen maistraattiin ja sossuun.ja porukoille. Aikuistuminen
on rankkaa. Postista pitäisi hakea verkkopankkitunnukset.
Heittää yhtäkkiä ne maiharit roskiin ja astua korkokenkiin, pukea
jakkupuku päälle ja pitää tukkaa nutturalla ja olla aikuinen nainen.
Enkä minä osaisi enkä edes jaksaisi, haluaisi. Mutta se on velvollisuus.

Aikuisen naisen velvollisuus.