Unirytmi joka herättää kello 3:37 tupakalle.
Olisimpa joskus niitä ihmisiä jotka nukkuvat kymmeneen, edes viikonloppuna.
Jännitys on sanoinkuvaamaton, ja samalla käsin kosketeltavissa.
On vaikea kuvitella, että olin joskus se pieni, tuuheatukkainen
goottityttö, täyttämässä 13. kauhusta kankeana, kyyneleet silmissä,
huomattuani kutsutuista 30 ihmisestä vain kolmen tulleen. Juulin,
sen silloisen poikaystävän Ismon ja
Riitan, joka tekstaili Tuukan kanssa ja leikki rottien kanssa.
Nyt vain jännitän, että meneekö kaikki nappiin? Mitään varsinaisia bileitä
en edes pidä. Mennään Akin ja ehkä Memman kanssa torveen, kun siellä
soittaa Joose Keskitalo. Sitten sunnuntaina käydään porukoilla, kun mummo
ja vaari tulee sinne. Ja Andy meni möläyttämään, että jos Marjo ja Jasekin
tulisi, ja tottakai nyt toivon sitä, koska en ole nähnyt kummitätiäni aikoihin.
Aion kyllä ehdottaa sille, että tulisin joku päivä Orimattilaan käymään.
Maailma on sinänsä jäätävä paikka. Koska aikaa ei ole, ei ole ollut
pitkiin aikoihin. Vaikka kuinka yrittäisin rauhoittua, seistä hetken paikallani,
tulee armoton kiireen tuntu, enkä pääse siitä eroon, vaikka haluaisin.
On pakko liikkua. Pakko olla liikkeessä kokoajan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti